Maria Puusaari

Viulisti - Violinist


11.4.2016 Muistoja ja odotuksia

Olen jonkun vuoden keräillyt sooloviuluohjelmistoa säveltäjätapaamisten sivutuotteena ja kuinkas ollakaan, tänä vuonna eletään musiikillisessa horoskoopissa näköjään sooloviulun vuotta. Silloin ehtii perehtyä paremmin säveltäjien kanssa työskentelyyn. Kun kamarimusiikkiharjoituksissa tapaan teosten säveltäjiä, se on minun tapauksessani pikemminkin sellaista kireätä joukkojen hallintaa, ovien aukomista Musiikkitalon syövereissä, teosten harjoittamista jatkuvassa ajanpuutteessa. Nyt ehtii jopa jutella mukavia ja olla ihmisiksi. Uusi kokemus sekin.

Sooloviulun vuonna onkin yllättäen paljastunut se seikka, kuinka hyödyllistä on jutella säveltäjän kanssa ihan niitä näitä. Teoksista paljastuu vaivihkaa syvempiä tasoja, sitä inspiroituu itse yllättävästä tiedosta että säveltäjä on ratsastanut islanninhevosilla tai äänittänyt pariisilaista katumelua (aargh, tunnen pakokaasun täyttämän talvisen katukuilun hengitysilman laukaisemassa astmakohtausta). Ja mitä on luettu, missä matkustettu, miten perhe voi. En tiedä, miksi tämä vaikuttaa nuottien tulkintaan. As on as issikkaratsastuksen jälkeenkin. Toisaalta, työpäivän jälkeen harjoittelu ikkunattomassa harjoitushuoneessa on sen verran askeettista puuhaa, että jokainen tajuntaa laajentava ajatus on tervetullut ja tarpeellinen.

Tampere Biennaleen suunnittelin suomalaisten säveltäjien sooloviuluteoksia sisältävän ohjelman. Äänien äärellisyyttä ja monimuotoisuutta ajattelin, mutta mukaan tuli ihan vahingossa myös vahva kirjallinen painotus. 

Kesäkuun 2014 alussa olin pitkän kauden jälkeen väsynyt ja taas vaihteeksi kyllästynyt viulunsoittoon. Mietin, josko niitä olisi järkeviäkin ammatteja tarjolla. Sitten sain käsiini kesätyöni,
Sampo Haapamäen Logon. Yhtäkkiä ihon sisällä kihisi ja raapi, sähkö virtasi sisään ja ulos, aikuiskoulutus ja alanvaihto oli pian huuhailuksi kuitattu. Mikä energia! Oli pakko kävellä pari kierrosta olohuoneen ympäri! Ja tämä jopa ilman eloelektroniikkaa, joka tuo mukaan kaupungin hälyä, tiibetiläisiä gongeja ja ties mitä pedaalilla ohjattavaa äänivyöryä. Logo on Sampon ensimmäinen teos eloelektroniikan parissa ja se on sävelletty Ircamissa Pariisissa. Tähän liittyy aina pieni jännitysmomentti: ohjelmistoja päivitetään ja onpa sellaistakin sattunut, että eräässä kenraaliharjoituksessa kappaleesta jäi noin puolet ilmiintymättä. Tällaisen ongelman ratkaisussa viulistista ei ole mitään hyötyä, silloin kannattaa vaan pitää suunsa kiinni ja odotella että ääniteknikko selvittää tilanteen. Yleensä myös selvittää - jos johonkin kannattaa luottaa, niin ääniteknikoihin, roudareihin ja lyömäsoittajiin, heillä kun on tuo logistiikkapuoli ja mielenhallinta kunnossa. Tampereella minulla on onni saada äänipöydän hallitsijaksi Timo Kurkikangas. Logosta on tullut minulle tärkeä biisi: kun turhauttaa, muistelen sitä penseänväristä kesäkuun väsynyttä päivää, jonka neljäsosasävelaskeleet räjäyttivät täyteen kihisevää energiaa. 

Yksi vaikuttavimpia konserttikokemuksiani on ollut UMO Jazz Orchestran konsertti Tampere Biennalessa 2012. Tai muistan siitä konsertista yhden teoksen,
Outi Tarkiaisen Metsän hiljaisuuteen mezzosopraano Aili Ikosen ja UMO:n tulkintana. Kävi niin, että teos läpäisi kaikki aivojeni tiedostavat rokkipoliisikerrokset painuen koskettamaan liskoaivoja, noita syvimpiä ja alkukantaisimpia aivojen osia. Pillahdin likipitäen hysteeriseen itkuun (keskimäärin en itke julkisesti). Tuolloin en vielä tuntenut Outia, mutta painelin konsertin jälkeen mielestäni rauhoittuneena kiittämään säveltäjää sillä seurauksella, että sain uuden itkukohtauksen ja nuori säveltäjä näytti jokseenkin hämmentyneeltä keskellä sopertelevaa tunne-elämöintiäni. Oli siis aivan selvää, että etsin käsiini Tarkiaisen viuluteoksen Kunnes kivi halkeaa. Siinäkin on taustalla runo, Sirkka Turkan Kipu ei kasva mitään.

Sooloviuluteos on oikeastaan eräänlainen opus 1 Tarkiaisen sävellysluettelossa: lahjakas ja jo laajasti noteerattu nuori jazz-säveltäjä lähti vuonna 2008 miettimään elämäänsä (ja ratsastamaan niillä islanninhevosilla) Islantiin. Hänen sävellysestetiikkansa oli murroksessa ja viuluteos
Kunnes kivi halkeaa versoi esiin. Tarkiainen kuvaa sooloviuluteostaan eräänlaiseksi moderniksi itkuvirreksi, onhan Turkan runokin runoilijan äidin kuoleman suremista. Ollaan risteyksessä: vanha olisi jätettävä, mutta uudesta ei ole varmuutta: ”Älä estä. Anna minun vielä”. Koen kuitenkin, että Kunnes kivi halkeaa on valtavan positiivinen, uuteen suuntautuva teos kaikkine lamentoso-variointeineenkin. 

Turkan runossa on kohta ”kunnes kivi halkeaa, kunnes multa nousee, niin kauan minä sinua itken”. Päivittäisellä työmatkallani kohtaan puistoremontin, josta voitaneen päätellä, että itkut on nyt sitten itketty, kuten kuvasta näkyy.

Kunneskivihalkeaa1

Koska konsertti on Vanhassa kirjastotalossa,
Osmo Tapio Räihälän (G)astronomia runoilija Suvi Vallin runoon valikoitui kuin itsestään. Runo liikkuu äärettömyydestä äärelliseen, arkipäivästä maailman selityksiin: "yhtälö kokoaa sinutkin iän myötä lettukattausten yli villasukkiin", toisaalta "tähän voi perustaa herätysliikkeen tai upota painovoimaan". Suvi Vallin runous on vaikuttanut elämässäni kahden vuoden ajan jopa siinä määrin, että olen soittanut 'Tämän runon haluaisin kuulla' -ohjelmaan ja vouhkannut Vallin runouden monikerroksellisuudesta. Ja sitähän riittää, (G)astronomiasta irtoaa jotain uutta joka päivä. Räihälän soitinnus on kiinnostava: sooloviulu ja lausuja, tekstiä ei siis lauleta. Viulu on joustava soitin siinä suhteessa, että äänen volyymia voi muokata vielä sen syttymisen jälkeenkin. Viulu mahdollistaa myös yhtäaikaisen soittamisen ja puhumisen (mikä riemu!) ja koska runoilija itse on tällä erää kirjailijaresidenssissä, teen iloisen ihmiskokeen itselläni  ja debytoin lausujana. (G)astronomia lienee Räihälän teoksista lyyrisin ja melodisin, paikoin jopa melankolinen.

Sauli Zinovjevin Arcon kaivoin esiin Music Finlandin nuotistosta tehdessäni tutkimusmatkaa tätä konserttiohjelmaa varten. Halusin katsella, mitä kaikkea viululle on sävelletty ja Zinovjevin jousta tarkoittavan nimikkeen takaa löytyvä soittimen käyttö näytti niin monipuoliselta ja mehukkaalta, että tartuin teokseen. Hyvä merkki ensikohtaamisessa viulun kanssa oli tässäkin tapauksessa energinen nykäisy koko kropassa - huomaan, että minulle on tärkeää saada vahva ensivaikutelma ja idea teoksesta ennen varsinaisen työn aloittamista ja hukkumista harjoittelun arkeen. Arcossa käytössä on viulunsoiton perinteisten kauneusarvojen kirjo ryyditettynä huhuilevilla sul ponticello -kuluilla. Zinovjev sävelsi teosta opiskellessaan Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa. Ympäröivistä luokista vyöryvä viriketulva oli musiikkikorkeakoulujen klassikkorepertuaaria, joten musiikin historia pääsi teokseen mukaeltuna muistumana César Franckin A-duuri-viulusonaatista. 

Konsertin uusin teos on tavallaan yksi sen vanhimmista, nyt kantaesityksen saava
Perttu Haapaselta tilaamani Lost Boys. Projekti on ollut vireillä vuodesta 2008 jolloin soitin Viitasaaren Musiikin ajassa Pertun lystikkään teoksen Ladies' Room sopraanolle ja ensemblelle. Lost Boys viittaa J.M.Barrien teokseen Peter Pan ja Mikä-Mikä-Maassa asuviin, vanhempien hylkäämiin Kadonneisiin poikiin. Alkuperäinen tarina ei ole mikään Disneyn sokeroima lystikäs lastensatu vihreissä trikoissa pogoilevasta Peteristä, vaan psykologisesti moniulotteinen, traaginen kertomus traumaattisten ihmissuhteiden seurauksista. Kadonneet pojat tosin pääsevät lopulta Mikä-Mikä-Maasta takaisin Lontooseen, he kasvavat aikuisiksi ja päätyvät arkisesti töihin toimistoon. Onnellinen loppu?

Kadonneissa pojissa kamarimusisoin muovisten pikkueläinten ja Barbien pään kanssa. Näiden tyyppien kohtaloa ohjaan pedaalilla, jolla käynnistetään sekä elektroninen äänimaisema että video. Videon tarina on uskollinen alkuperäisen Peter Panin hurmeiselle hengelle. Videon päähahmot, Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen kaupasta hankitut pikku koirat ja muovinen röhkivä possu saavat minut ajattelemaan eläinten hyväksikäyttöä. Koskaan aiemmin historian aikana eläimiä ei ole alistettu tässä mittakaavassa ja tehokkuudessa palvelemaan ihmisen mielihyvää ja kulutushysteriaa. Päätin ruokkia itseäni taas vaihteeksi kasvissosekeitoilla.

LostToys

Lost Boys jakaantuu neljään osaan, Exposition, Elaboration, Quillotine Ballets ja Caressings. Rouheaa meininkiä on luvassa.

Konserttia kehystää kaksi lyhyttä muistoteosta,
Hannu Pohjannoron hiljaisuuteen viime vuonna edesmenneen Jouni Kaipaisen muistolle, sekä Jovanka Trbojevičin Usko Tampere Biennalen perustajan, Usko Meriläisen muistolle. Molemmat vaikuttivat voimallisesti suomalaiseen musiikkielämään Tampereelta käsin ja olivat siten murtamassa musiikkielämän Helsinki-keskeistä ajattelutapaa. Kukaan ei enää sävellä heidän musiikkiaan lisää, lopullinen hiljaisuus on koittanut ja teosluettelo valmis. Säveltäjän ääni elää kuitenkin jäljelle jäävissä teoksissa ja yleisön, esittäjien ja kollegoiden yhteydessä muuttuen osaksi musiikin historiaa, tarinaa, jonka kaikki muodostamme yhdessä. Jovanka Trbojevičin teoksessa yhtä tärkeä kuin viulun osuus on määrittelemättömän esiintyjämäärän tuottama hyminä D-sävelellä. Jos siis olet yleisössäni lauantaina 16.4. klo 14 Tampereen Vanhan kirjastotalon Musiikkisalissa, varaudu sytyttämään hymisevä äänikynttilä! 

Tampere Biennale

Muistoja ja odotuksia
La 16.4. Klo 14
Vanha Kirjastotalo, Musiikkisali
Liput 13 / 10 €

Pohjannoro, Haapamäki, Tarkiainen, Räihälä (ke.), Zinovjev, Haapanen (ke.), Trbojevi
č

Luettavaa:
Sirkka Turkka: Vaikka on kesä (Tammi 1983)
Suvi Valli: Elämä:kertoja (Otava 2014)
J.M. Barrie: Peter Pan (Hodder & Stoughton 1911, suom. Petri Hiltunen, Art House 2002)



4.11.2014 Collage – viittauksia Wienistä Wiepersdorfiin


Kuluvana vuonna olen juhlinut puolisoni Osmo Tapio Räihälän 50-vuotispäivää muusikolle kovin luontaisella tavalla, soittaen kotisäveltäjäni viulullisia sävellyksiä vuosien varrelta. Tiivis yhteistyömme alkoi vuonna 1999 Uusinta-kamariyhtyeen, nykyisen Uusinta Ensemblen piirissä ja on jatkunut siitä saakka uusin esityksin niin pedagogisen materiaalin, sooloviuluteosten kuin kamari- ja orkesterimusiikinkin parissa.

Yhdessä työskentely on hauskaa ja ärsyttävää. Hauskaa on, että projekti elelee siinä aamukahvin ja kävelylenkin lomassa. Ärsyttävää on se, että projekti tosiaan elelee silloinkin kun haluaisi mieluiten pelata nurkassa Candy Crushia – tosin nythän olen vieroittanut itseni siitäkin paheesta. Joskus olen miettinyt, millaista olisi olla vaan naimisissa eikä naimisissa ja töissä. Ei tarvitsisi kilahdella epäistuvasta viulutekstuurista vapaa-ajalla (“En enää ikinä soita sun teoksia”) tai hermostua minun kilahteluihini (“En enää ikinä sävellä sulle mitään”). Olisi varmasti tylsempää!


Säveltäjän vaimona pääsee esimerkiksi todistamaan miltä näyttää, kun säveltäjä saa inspiraation. Tätä näkyä todistin kesällä 2014 rouvastellessani taiteilijaresidenssi Künstlerhaus Schloss Wiepersdorfissa itäisessä Saksassa. Olimme juuri nähneet berliiniläisen taiteilijan Stephan Dillin töitä ja vaikuttuneet niistä kovasti – yhdestä jopa niin paljon, että se riippuu nykyään seinällämme. Istuimme ateljeetalossa kahvilla, kun mieheni alkoi yhtäkkiä tuijottaa maanisesti seinää - muiden kahvittelijoiden selkeästi aprikoidessa, miten pahanlaatuinen mielenhäiriö kenties olisi kyseessä, ja ennen kaikkea kuinka siihen tulisi suhtautua. Ja sitten hän häipyi. Tuntikausiksi. Parin tunnin kuluttua sain viestin: ”Nyt tiedän, miten se menee”. Parin päivän päästä hän uskaltautui tunnustamaan, ettei suinkaan säveltänyt teosta, jota hänen piti työsuunnitelmansa ja minun patistelujeni mukaan olla säveltämässä, vaan uutta viuluteosta minulle marraskuiseen resitaaliini.

Three Sketches for Stephan Dill jakautuu nimensä mukaisesti kolmeen erilliseen osaan G-rau Collage Confetti. ”G-rau” on sanaleikki, joka voi tarkoittaa joko harmaata tai käheää, karheaa, g-kielellä liikkuvaa tapahtumaa. Se on äreää musiikkia! Stephan Dillin teosluettelossa on monien muiden tekniikoiden ohella myös huomattava sarja kollaasitekniikalla tehtyjä teoksia. Collage on hitaiden tapahtumien, eri mittaisten trillien, kaksoisäänten ja pianon soittotekniikoiden kooste, jossa säveltäjä ottaa ensimmäistä kertaa haltuunsa myös pianon sisäosat. Confetti pöllyää vikkeliä pikkunuotteja. Konfetti noin muuten on sitä silppua, jota lennätettiin ilmaan esimerkiksi Saksan voitettua jalkapallon maailmanmestaruuden 2014 stadionin täyttyessä pienestä hölynpölysilpusta. Meillä oli tapana polttaa Wiepersdorfin ateljeetalon takana Lagerfeueria, leirinuotiota. Stephan oli armoitettu ”Feuermeister”, jonka suorastaan vaarallisen kokoiset visuaaliset tulirakennelmat tuottivat paitsi lämpöä myös tunnelmaa.

Yksi söpöimmistä keksinnöistä oli jokaiselle jaettu konfettikourallinen, jonka sitten paiskasimme tulen kitaan – suuren naurun säestyksellä, sillä mieheni luuli ensin meille jaetun jotain tilpehöörisyötävää. Stephan Dillin kekseliäitä luomuksia löytyi milloin ruokapöydän hammastikuista, milloin taas kesäjuhlien penkeistä koottuna. Hänen moniulotteisia taideteoksiaan voi ihailla osoitteessa
www.stephan-dill.de.

WiepersdorfStonehenge1

Juhlinta sai etsimään resitaaliani varten myös muita juhlavuosisäveltäjiä, joista itsestään selvä valinta oli viulistisia haasteita kaikissa teoksissa tarjoava Richard Strauss. Uusinta Ensemblessä kauteeni liittyi myös juhlakalu Beat Furrer, jonka eteerisen viuluteoksen
Lied olin halunnut soittaa aina ensikuulemastani Viitasaaren musiikin ajassa 2013 asti. Ja koska resitaaleissa on sekin kiva puoli, että ihan itse saa päättää, mitä kulloinkin huvittaa soittaa, valitsin mukaan lellikkiäni Ludwig van Beethovenia, vaikken keksinytkään, mikä juhlavuosi Beethovenilla voisi olla kyseessä.

Richard Strauss (1864-1949) onnistui muuten myös yhdistämään parisuhteen ja työelämän. Hänen vaimonsa Pauline de Ahna oli temperamenttinen sopraano, jonka kanssa Strauss epäilemättä kahnasi kerran jos toisenkin. Koska Strauss oli Gustav Mahlerin ohella 1900-luvun taitteen merkittävimpiä säveltäjä-kapellimestareita, on teosluettelokin orkesterimusiikkipainotteinen sinfonisine runoineen ja oopperoineen.

Onneksi juuri ennen
Don Juanin aloittamaa sinfonisten runojen valtakautta valmistui viulusonaatti Es-duuri opus 18 vuonna 1887. Noihin aikoihin myös Pauline de Ahna astui Straussin elämää sulostuttamaan. En tosin usko, että säveltäjä välttämättä viestittäisi sävellyksissään sen hetkistä elämän- ja tunnetilaansa. Okei, Es-duuriviulusonaatti on toki etenkin Improvisation-osassa romanttisen hunajaista musiikkia, mutta esimerkiksi Beethovenin valoisa G-duurisonaatti opus 30 numero 3 tuskin tuo ensiksi mieleen kuuroutumisen ja itsemurha-aikeita vilisevän Heiligenstadtin testamentin, vaikka sonaatti, kuuroutuminen ja edellä mainittu testamentti osuvatkin kaikki vuodelle 1802.

Minua on muuten aina harmittanut, ettei Gustav Mahlerilla ole vastaavanlaista suurta viulusonaattia kuin Richard Straussilla.

Aiemmassa blogitekstissä käsittelin jo Beat Furrerin (1954-) Liediä. Teos tuli levytettyä eräänä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä Sellosalissa. Liedin levyttäminen olikin aika zen-henkistä puuhaa. Kun teoksen dynaaminen skaala liikkuu pääasiallisesti äärimmäisen monesta pianopianissimosta pianoon, tempot ovat hitaahkoja, äänet kvinttejä ja kvartteja tai erilaisia sommitteluja pianon akordien lomassa, työtapa ei ole inspiraatio vaan konsentraatio täsmällisesti etukäteen suunniteltujen palojen ja kvinttien virittelyn parissa. Mutta niinpä vaan tuli valmista, ja toiveeni saada soittaa Lied joskus elämässäni on nyt toteutunut moninkertaisena.

Mitä sitten ovat viittaukset Wienistä Wiepersdorfiin? Räihälän teos on toki sävelletty Wiepersdorfissa inspiroituneena toisen siellä työskennelleen taiteilijan töistä. Muut konsertin säveltäjät puolestaan ovat jossain vaiheessa elämäänsä asuneet ja työskennelleet Wienissä – kaikki sinne muualta muuttaneina. Omituista kyllä, yhteinen punainen lanka musiikkimetropoli Wienin ja itäisessä Saksassa sijaitsevan piskuisen Wiepersdorfin välille punoutui täysin itsestään. Wiepersdorfin isäntäparin, romantiikan ajan merkittävimmän saksalaisen runoilijapariskunnan, Achim ja Bettina von Arnimin suhteista Beethoveniin, Goetheen ja muihin sen ajan kulttuurivaikuttajiin voi lukea aiemmista blogiteksteistäni.

Ennen virta vei maalta Wienin kaltaisiin metropoleihin. Tätä nykyä taiteilijavirta kulkee suuresta maailmasta pieneen kylään.

To 6.11. klo 19
Camerata, Musiikkitalo
liput 12,5 / 17,5 €

Maria Puusaari, viulu
Emil Holmström, piano

Ludwig van Beethoven (1770-1827): Sonaatti pianolle ja viululle G-duuri nro 8 opus 30 nro 3

Allegro assai
Tempo di Minuetto ma molto moderato e grazioso
Allegro vivace

Osmo Tapio Räihälä (1964-): Three Sketches for Stephan Dill

G-rau
Collage
Confetti

--- väliaika ---

Beat Furrer (1954-): Lied

Richard Strauss (1864-1949): Sonaatti Es-duuri opus 18

Allegro, ma non troppo
Improvisation, andante cantabile
Finale, andante - allegro



14.9.2014 Rauhan Beat


Muusikon elämän stressaavimpiin puoliin ei kuulu harjoitteleminen tai esiintyminen. Stressaavinta on matkustaminen.

Kuten halpalentoyhtiöiden kauhutarinoista olemme lukeneet, on viuluja tärvelty, huiluja murskattu, muusikoita ympäri maailman traumatisoitu. USA kielsi norsunluun tuomisen helmikuussa ja kas,
Uusinta Ensemblen huhtikuisen New Yorkin -esiintymisen stressikerroin nousi viisituntisen työviisumihakemuksen täyttämisen kuumentamana vielä pienellä soitinongelmalla. Erityisesti vanhojen jousien kärkiluut kun tuppaavat olemaan norsunluuta tai ainakin mammuttia (joka kuulemma on myös kielletty, koska norsunluuta salakuljetetaan mammuttina). Niinpä siis ihan kannatettavasta ideasta ehkäistä norsujen salametsästystä ja norsunluun salakauppaa on saatu lainsäädännöllä aikamoinen lisäongelma matkustaville muusikoille. Kyllä siinä sitten juostiin viulunrakentajilla hakemassa todistusta muovikärjistä tai ostamassa äänentuotannoltaan kovin yksitotista hiilikuitujousta.

Pariisista palatessani eräs virkaintoinen lentokenttävirkailija halusi tumpata kaksi seurueeni viulua ruumaan. Vain Finnairin (toistaiseksi turvayhtiö) stuertin päättäväinen toiminta pelasti viulut sinne minne ne kuuluvatkin, eli matkustamoon. Onkin aika irvokasta että parisataavuotiaat viuluvanhukset ovat selvinneet läpi muutaman väkivaltaisen maailmantapahtuman kuten maailmakriisi-ykkösen ja -kakkosen vahingoittumattomana (nykyäänhän ei enää sodita...), mutta lentokenttien turvatarkastukset aiheuttavat äärimmäisen stressaavia uhkatilanteita. Toisaalta historia on opettanut, että turvallisuuspalvelun nimikkeellä kulkeva organisaatio ei aina ole taannut edes omien kansalaistensa turvallisuutta. Mutta hei siis come on ja oikeesti, tietokoneet vaihdetaan parin vuoden välein uuteen, mutta sata vuotta vanhaa viulua ei enää tehdä!

Tämän pitkähkön alustuksen jälkeen onkin aika syöksyä asiaan. Tällä erää matkastressiä aiheutti Uusinta Ensemblen ja
Helsingin Kamarikuoron säveltäjä Beat Furrerin 60-vuotispäiviä juhlistava tapahtumarypäs. Ensin levytettiin Espoon Sellosalissa Furrerin Voices - Still -kuoro-ensembleteos. Espooseen pääsee mukavasti joko paikallisliikenteellä tai espoolaisittain omalla autolla eikä passiakaan tarvita. Projektiin kuuluvat myös konserttikiertueet Jaani Kirikissä Pietarissa 13.9., Sellosalissa 14.9. sekä Tallinnassa 27.9.

Alkuperäinen matkasuunnitelma sisälsi maksimissaan seitsemäntoistahenkisen ensemblen ja kamarikuoron, mutta rahahanojen valutettua viimeisetkin pisaransa päädyttiin ensemblen osuutta pienentämään kolmen hengen iskuryhmään.

Niinpä alttoviulisti Max Savikangas, pianisti Emil Holmström ja allekirjoittanut pääsivät toteamaan, että Venäjän viisumihakemuksen täyttää pedantti niuhottajakin (minä) puoleen tuntiin.

kuva 1-1

Kyllähän ne viisumit aina, mutta entäpä soittimet? Ne kun pitää ilmoittaa tulliselvityskaavakkeella rajalla. Valokuvia on syytä olla kaksin kappalein. Tämä siksi, että oman soittimensa saa ongelmitta takaisinkin eikä epäillä vaikkapa tullittomista ostoksista Venäjällä.

Allegro-junalla matkustaminen on tehty mitä helpoimmaksi: rajavartijoita parveilee käytävillä heti Helsingistä alkaen ja englantia puhuvat nuoret ja palvelualttiit tullivirkailijat auttavat täyttämään soitinselvityksiä. Tuplana, totta kai. Venäjä on toistaiseksi yllättänyt vain positiivisesti. Kun tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa silmille on hyppinyt milloin mitäkin uhkalööppiä ja kaupparajoitusta, on erittäin rauhoittavaa todeta, että pari viikkoa unien elokuvissa pyörineet stressipainajaiset viulun kanssa matkaamisesta eivät olekaan toteutuneet.

Sitten muusikon elämän vähemmän stressaaviin osuuksiin eli harjoitteluun ja esiintymiseen. Ehhehe.
Klangforum Wienin perustaja, säveltäjä-kapellimestari Beat Furrerin musiikki on kuulunut Uusinta Ensemblen elämään jo vuodesta 2010 jolloin esitimme hänen teoksiaan pitkäaikaisen yhteistyökumppanimme Helsingin kamarikuoron kanssa Helsingin Juhlaviikoilla. Silloinkin ohjelmassa oli Voices - Still sekä pianokvintetto Spur. Teokset tuovat esiin Furrerin post-neovirtuoosisen tekstuurin - nopeaa, vaikeaa, monitasoista. Termi on Max Savikankaan; vanhan koulukunnan virtuoosivaatimukset on osin pirstaloitu ja lisäksi on pläjäytetty aimo annos uutta aivojumppatekstuuria. Spurin opettelu tuhosi minulta aikoinaan puolet kesälomaa. Teoksesta on nyt esillä alttoviulu-pianoversio A due, jossa koko jousikvartetin materiaali on puristettu alttoviululle. Alttoviuluvitsit voidaan uusintaa kun edessä on kuusi metriä nuottia...

kuva 3

Syksyn juhlinnassa esillä on myös Furrerin lyyrisempi puoli esimerkiksi viulu-pianoduo
Liedin muodossa. Lied on alunperin viulisti Thomas Zehetmairin tilaus Franz Schubertin duoja sisältävään konserttiohjelmaan. Edes tietämättä tätä Schubertin henki leijuu vahvasti äärimmäisiä pianissimosävyjä ja kihiseviä ponticelloja luotaavan herkän kappaleen ympärillä. Ja kyllä vaan: Winterreise-sarjan Auf dem Flusse siinä on laajennettuna ja pirstottuna. Schubertin liedin runossa ollaan kerran niin eloisan virran jäällä raaputtamassa rakastetun nimeä jäähän. Tunteiden atmosfääri on siten hyinen ja rakastettu menetetty toiselle. Ikuinen teema siis.

Stressaavaa tai ei, matkustaminen avartaa ja energia tuntuu virtaavan blogimuotoon iPhonen muistilapulle.

Pietari mykisti jälleen kauneudellaan. Esiintymisemme oli osa Mir Svuha -festivaalia. Nimi kääntyy kahdella tavoin: ”maailman ääni” tai ”rauhan ääni”.

kuva 2-1

Tärkeintä henkistä antia ihmiskunnalle on taide. Että ymmärtäisimme toisiamme ja pysähtyisimme kuuntelemaan kauneutta, laajentamaan perspektiiviä, etsimään yhteistä, ymmärtämään eroja. Kun poliittinen kielenkäyttö kiristyy, tavallisten ihmisten väliset ystävälliset kontaktit ja kohtelias kielenkäyttö nousevat entistä tärkeämmiksi. Tämän hetkisen maailmanpolitiikan taipaleen ollessa kovin
Winterreisea rauhan äänen valitseminen lähtee ihan pienistäkin teoista. Kuten pianissimoäänistä Pietarissa. Ja viimeisen pisteen tälle tekstille napautan Viipurin asemalla toivoen rauhaa.

kuva 2-2

Uusinta Ensemble ja Helsingin Kamarikuoro, johtaa Nils Schweckendieck

World of Sound -Festival, Jaani Kirik, Pietari, 13.9. klo 19

Sellosali, Espoo, 14.9. klo 18

Autumn Festival, Tallinna, 27.9. klo 17



7.8.2014 Kuolemattomalle rakastetulle


Eilen minun oli tarkoitus soitella pankkeihin, maksaa laskuja, käydä postissa, varata lentolippuja, tehdä Venäjän viisumihakemus, yrittää päästä takaisin kärryille Uusinta Ensemblen ja Helsingin Kamarikuoron syyskuun suuressa
Beat Furrer –konsertti- ja levytysprojektissa, käydä läpi suomalaisten säveltäjien uusia viulukappaleita, huollattaa pyörä, urheilla ja järjestää koti. Sen sijaan vietin kahden tunnin laatuajan päiväunessa ja netin kieltäydyttyä toimimasta jätin kaiken nettitarvitsevan (eli siis kaiken) ja kirjoitin viimeisen luvun ainutlaatuisesta heinäkuustani Schloss Wiepersdorfissa.

Kun menee jonnekin, ei voi koskaan tietää, minne suuntaan asiat ryhmittyvät. En esimerkiksi ollut ajatellut viettää heinäkuuta Bettina ja Achim von Arnimin, Johann Wolfgang von Goethen, Ludwig van Beethovenin ja Punahilkan yksityiselämän vietävänä. No, Beethovenin musiikin toki, koska ensimmäinen konserttini loman jälkeen sisältää Beethovenin kvartettoja rso:laisten kollegojeni kanssa, mutta suuntauduinkin kaivelemaan edellä mainittujen ihmisten yksityiselämää. Se mikä nykyihmistä koskien olisi halpamaista juoruilua, on edesmenneiden parissa kulttuurihistorian tutkimista.

Schloss Wiepersdorfin entinen emäntä Bettina von Arnim, jota olen aiemmin käsitellyt ainoastaan vitosen setelinä Saksan mummonmarkka-aikaan, oli merkittävä tekijä 1800-luvun Saksan romantiikan ajan kirjallisuudessa ja kelpaa emansipatoriseksi esikuvaksi tänäkin päivänä. Huomattavaa on, että Bettinan oma julkinen kirjailijanura alkoi vasta Achimin kuoleman jälkeen vuonna 1831. Tätä ennen hän innoitti monia, yhdisti useita ja sai itsekin ihailua. Hän myös sävelsi, esimerkiksi lauluja miehensä Achim von Arnimin runoihin.

Bettina

Bettinan myöhempi toiminta oli poliittisesti varsin radikaalia. Hän puolusti naisasiaa, vastusti antisemitistejä, esitti räväköitä poliittisia mielipiteitä ennen kuin kommunismia oli keksittykään ja ehti ennen kuolemaansa tavata uuden aikakauden airuen, Karl Marxin. Runoilija ja lehtimies Achim puolestaan keräsi ystävänsä Clemens Brentanon (Bettinan velipuoli) kanssa valtavan kokoelman kansanrunoutta vuosina 1805-1808 – tässä työssä oli apuna Bettina, joka tosin tuohon aikaan oli vielä villihkö sinkku. Tämä runokokoelma sai nimen
Des Knaben Wunderhorn. Soittaako kelloja? Samasta kokoelmasta eräs Gustav Mahler sitten myöhemmin löysi sopivat värssyt samannimiseen orkesterilaulusarjaansa.

Heitin saksalaisille residenssitaiteilijoille huolettomasti samaan lauseeseen sekä Bettinan että Beethovenin nimen. No kävi tietenkin ilmi, että kirjailija
Armin Strohmeyr, joka on kirjoittanut paljonkin merkittävien naisten elämäkertoja, oli kirjoittanut myös teoksen Die Frauen der Brentanos. Kyllä, Bettina ja Beethoven tapasivat ja olivat myös kirjeenvaihdossa. Bettina toi Beethovenin kuoleman jälkeen julkisuuten muutaman Beethovenin kirjoittamaksi väittämänsä kirjeen, joiden todenperäisyyttä on sittemmin vahvasti epäilty.

Oliko Bettinalla tarve korottaa itseään jalustalle ihailtavaksi? Näin yleisnaisellisesti se ei olisi mikään ihme. Beethoven, joka ei koskaan solminut pysyvää liittoa, oli ihastunut Bettina mukaan lukien useisiin naisiin joista tunnetuin ja samalla tuntematon salamyhkäinen kaunotar on tietenkin ”Kuolematon rakastettu”, jonka muotokuva pulpahtaa esiin Beethovenin musiikissa aina siellä täällä. Tämän kuolemattoman rakastetun arvellaan kaikkein todennäköisimmin olevan Bettinan käly Antonie von Brentano, Bettinan vanhimman veljen Franzin, Brentanon vauraan frankfurtilaisen kauppahuoneen jatkajan vaimo.

Bettinan palava intohimo ja elinikäinen polttomoottori (jota ei vielä tuolloin ollut keksitty) sen sijaan oli liki neljäkymmentä vuotta vanhempi Johann Wolfgang von Goethe. Suhde oli platoninen, mutta joka tapauksessa Bettina onnistui järjestämään Goethen vaimon kanssa niin dramaattisen välikohtauksen vuona 1811, että suhde kirjailijaan oli vuosikausia etäinen. No, sydämiä oli särkynyt jo sukupolvi aiemmin, jolloin nuori Goethe oli palavasti rakastunut Bettinan äitiin saamatta tätä omakseen. Bettina meni joka tapauksessa naimisiin Achim von Arnimin kanssa 1811, joten eiköhän sille vuodelle ollut muutakin puuhaa.

Ja sittenpä vasta villiinnyin, kun päätimme tehdä matkan myös Karlovy Varyn kylpyläkaupunkiin, tuohon gastroenterologiseen ihmiskokeeseen Tshekin puolelle. Eurooppalaiset tukehtuvat omaan annoskokoonsa! Oikeasti! Saa siinä sitten terveysvettä juoda ja kihtiä hoidattaa, kun lautanen tungetaan ensin liian täyteen perunadumplinkia ja sianlihaa.

Karlovy Varyssahan Euroopan aatelisto ja muu kermavaahto hoidatti itseään jo vuosisatoja sitten. Poikkeusta eivät tehneet myöskään Beethoven tai Brentanot. Vuosina 1811 ja 1812 olikin varsinaista kuhinaa: von Goethe ja van Beethoven, aikakauden nerot, tapasivat vihdoin toisensa, ensin Teplicessä ja sitten Karlovy Varyssa, jossa pungersivat ylös alas samoja rinteitä kuin me muutkin turistit ja joivat eri lämpöisiä terveysvesiä (katso kuva, koe maku).

Terveysvesi1

Samaan aikaan kylpyläkaupungissa oleskeli myös Antonie Brentano. Beethovenin kuuluisa rakkauskirje kuolemattomalle rakastetulle on peräisin heinäkuulta 1812. Viulistina on mielenkiintoista vilkaista vähän Beethovenin viulusonaattien sävellysvuosia. Ensimmäiset yhdeksän on sävelletty 1797-1803. Ja sitten 1812 oli joulukuussa viimeisen sonaatin, opus 96 vuoro. Siinähän on muuten valtavan kaunis hidas osa...

Karlovy Varyssa istuimme oman kuolemattoman rakastettuni kanssa Grand Hotel Puppin terassille espressolle terästäytyäksemme hieman aamupäivän additiivisen suolakylvyn jokseenkin vetelistä ja voimattomista jälkitunnelmista. Mutta tässä samassa hotellissahan asui myös Beethoven! Ehdotin, että leikkisimme Antonieta ja Beethovenia. Se oli huono idea, sillä säveltäjäni vastasi leikkimällä kuuroa.

OsmoPupp

Ja sitten se iski, inspiraatio. Mieheni oli lupautunut kirjoittamaan pedagogisia viulukappaleita Uusinta Kustannusosakeyhtiön tulevaan viuluvihkoon. Jos pienet viulistit joskus soittavat
Kolmea sävelkylpyä Karlsbadissa, niin ne numerot ovat niitä juomavesien lämpötiloja! Ja se kaupunki on kaunis! Ja Beethoven oli siellä rakastunut!

Palattuani takaisin Wiepersdorfiin oli jotenkin vaikea saada unta. Niinpä päätin lukea vähän iltasatuja. Nimittäin Grimmin veljekset(kin) kuuluivat siihen laajaan sivistyneistön piiriin, jonka kanssa von Arnimit ystävystyivät. Wiepersdorfin kylässä elää legenda
Punahilkasta (Rotkäppchen), tytöstä joka oikeasti asui paikkakunnalla ja josta satu kertoo. Lähimetsässä on Punahilkka-puistokin. Se on oikeastaan todella pahaenteinen, sillä puisto on kasattu kyläaktiivien toimesta joskus vuosikausia sitten ja viimeinen vuosihuolto taisi olla viimevuosituhannella. Tiedättehän, ränsistyneet asiat ovat vähän pelottavia. Sen kaivon jäänteet, johon susi putosi. Kolmen vanhan tammen kannot (nekin liittyvät jotenkin satuun). Sijainti hieman kylän ulkopuolella. Vanerisia satuhahmoja, jotka yhtäkkiä paljastuvat jonkun pusikon takaa. Ja koska Grimmit oleskelivat Wiepersdorfissa, niin kai ne sieltä sen sadunkin nappasivat?

Punahilkka1

Hmm. Törmäsin toisen residenssissä työskentelevän kirjailijan,
Hans Therren tekstiin joka vähän romutti paikkakunnan Punahilkka-uskoa. Ensimmäinen samaa kaavaa noudattava kirjalliseen muotoon saatettu satu löytyy ranskalaisen Charles Perraultin kokoelmasta Contes de ma mére l’oye nimellä Le petit chaperon rouge vuodelta 1697 – tätä satukokoelmaa käytti inspiraationaan sitten myöhemmin säveltäjä Maurice Ravel orkesterimusiikkiinsa Ma mére l’oye.

Grimmit julkaisivat satukokoelmansa 1812, mutta Wiepersdorfissa he olivat vasta 1816. Tosin olisivathan he voineet kuulla ystävältään Achimilta tarinan jo aiemmin. Achimilla oli palkkalistoillaan metsänvartija, lempinimeltään Wolf, jonka kerrottiin olevan kauniiden naisten perään. Tai ainakin hän olisi pelastanut nuoren tytön suden kynsistä ja mennyt myöhemmin tämän kanssa naimisiin.

Yllättävän loppukaneetin heinäkuinen kesäelämä Punahilkan paikkeilla sai ystävieni häissä. Mainitsin puolihuolimattomasti olleeni Punahilkan mailla, johon sulhasen saksalainen sukulaismies välittömästi hihkaisi: ”Ei voi pitää paikkaansa, sillä Punahilkka-legenda tulee minun kotikylästäni Pohjois-Hessenistä, jossa naiset käyttivät erivärisiä myssyjä, nuoret tytöt punaisia!”.

Ja tottahan se on että Grimmit ovat kotoisin Pohjois-Hessenistä, Kasselista. Jos nyt asiaan haluaa oikein paneutua, niin 12.8. näyttäisi alkavan koko loppuvuoden kestävä Grimm-festivaali Kasselissa. Sinne vaan suden suuhun!

Ja niinhän se on, että sadut puhuvat lopulta globaaleista arkkityypeistä, varoittavat ja opettavat elämän lainalaisuuksia sekä kartoittavat ihmisyyden pimeitä loukkoja. Wiepersdorfin alueen viimeinen susi on kuulemma ammuttu jo joskus 1960-luvulla. Sitä ei ollut kuullut se harmaa jolkottelija, jonka juurikin ystävämme Hans hiljattain näki etenevän pellon reunaa.

Kuka siis tarvitsee kioskikirjallisuutta kun meillä on saksankielinen Wikipedia (ja samassa ruokapöydässä saksalaisia kirjailijoita ja naapurissa linnan mittava kirjasto)!

Punahilkalla oli myös hyvä jättää jäähyväiset linnalle: Rotkäppchen-kuohuviini helmeili laseissamme linnan terassilla, puiston kukat tuoksuivat huumaavasti, patsaiden ääriviivat peittyivät usvaan kun runoilija ja Beethoven-fanaatikko
Suvi Valli kirjoitti omistuskirjoituksensa runoteostensa Ohijuoksija ja Elämä!Kertoja alkusivuille. Se oli sen aikakauden loppu. Suosittelen molempia kokoelmia ajatuksella nautittavaksi!

Punahilkanevaskori1

Muutkin ovat joutuneet jättämään jäähyväisiä. Bettina sai tarpeekseen maalaiselämästä jo vuonna 1817 ja roudasi lapsensa mukanaan Berliiniin. Von Arnimien taiteilija- ja kirjailijasuku joutui jättämään linnan lopullisesti vuonna 1945 kun Puna-armeija tuli ja asettui taloksi. Ihme kyllä linna ei jättänyt jäähyväisiä maailmalle toisin kuin monet muut alueen linnoista: neuvostojoukkojen ensimmäisiä tehtäviä oli räjäytellä maan tasalle Itä-Saksan puolella olevia linnoja, ja niin lensi ilmaan muun muassa von Arnimien toinen linna läheisessä Bärwalden kylässä. On suoranainen ihme ja voimanponnistus, että Künstlerhaus Schloss Wiepersdorf avasi ovensa taiteilijoille jo vuonna 1947 ja on siitä asti toiminut henkisenä perintönä ja parisataavuotisena kirjallisena jatkumona.

Ja mitä hyötyä tämän kaiken tietämisestä on tulevalle konsertilliselle Beethovenin kvartettoja? Ei mitään. Soitamme kvartetot Opus 18 / 3 D-duuri sekä opus 59 / 1 F-duuri ”Razumowsky”. Nämä sävellettiin 1798-1800 ja 1806. Ei Bettinaa, ei Antonieta, ei Goethea, ei Punahilkkaa vaan ihan toiset tarinat. Tervetuloa kuuntelemaan niitä sunnuntaina 10.8. klo 15 Piiparilaan Kirkkonummelle (Heparintie 136)!


20.7.2014 Sushia, Stasia ja Suru-uutisia


Dresdenin Staatskapelle on ollut yksi suosikkiorkestereistani siitä lähtien, kun toukokuussa 2011 osuin sattumalta taivaallisen konserttielämyksen äärelle orkesterin Euroopan-kiertueella Wienin Musikvereinissa. Toinen entisen Itä-Saksan orkesteri-ihme, Leipzigin Gewandhaus, puolestaan tarjosi yhtä tarkoin vaalittua, ainutlaatuista sointiaan Musiikkitalossa vuonna 2012. Oli siis itsestään selvää, että näitä orkestereita olisi mentävä kuulemaan kotisaleissaan. Niinpä matkustin kaupunkilomalle Leipzigiin ja Dresdeniin Wiepersdorfin maalaislinnasta - kolme päivää soitantokauden päättymisen jälkeen. Että näin.

Kun on lomalla, on joskus vähän sivustakatsojana ammattinsa äärellä. Jonkinlaisella salaisella yhteenkuuluvuudella heittää euron Bachin patsaalla etydivihkoa läpisoittavalle viulistille (minusta ei olisi koskaan ollut tuohon!), intoutuu kirjoittamaan päiväkirjaa Tuomas-kirkossa urkutuntia seuratessa (rakastan muusikon ammatin oppimiseen kuuluvaa mestari-kisälli -perinnettä) ja lumoutuu Leipzigin valtavasta musiikkiperinnöstä. Jos nyt Schumannhaus olikin avoinna vasta poistumisemme jälkeen, tarjolla oli kuitenkin Mendelssohnin kotimuseo, musiikillinen kaupunkipolku muun muassa Clara Schumannin kotitalon ohi sekä omaehtoinen patsasparkour säveltäjäpatsailla. Omituisin patsas -kategorian voittaja on Richard Wagner: klassisella jalustalla tönöttävä, Stasin entisen päämajan toimistorakennuksen rapistuvaa seinää vasten valtavan mustan varjon heittävä värikäs legoukko.

kuva-6

Musiikkia ajatellessani en voinut olla pohtimatta Euroopan lähihistoriaa. Kuinka Hitlerin Saksa kaatoi Felix Mendelssohnin patsaat, valjasti Richard Wagnerin musiikin ideologiseksi lippulaivakseen, tuhosi joukoittain juutalaisia tai muuten vaan häiritseviä taiteilijoita. Ja kuinka Leipzig, musiikkikorkeakoulutuksen ja orkesterilaitoksen edelläkävijä, 1800-luvun vilkas musiikkikeskus, suljettiin Saksan uusjaossa tarkoin varjellun rajan taakse.

Kansa valtasi 14.7.1789 Bastiljin vankilan Pariisissa ja nykyään tuolla päivämäärällä juhlitaan Ranskan kansallispäivää. Euroopan lähihistorian kannalta erinomainen paikka juhlia vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatetta olikin Leipzig, jossa tänä vuonna muistetaan vuonna 1989 Leipzigista voimansa ammentanutta väkivallatonta kansannousua, joka johti Itä-Saksan luhistumiseen, Berliinin muurin murtamiseen (huom! Ei murtumiseen) ja lopulta Saksan yhdistymiseen.

Stasin päämajassa sijaitsee nykyään museo jonka nähtyäni en voi kyllin ihmetellä ihmisten rohkeutta ryhtyä taisteluun diktatuuria vastaan. Aseina olivat muun muassa kirkoissa järjestetyt rukoustilaisuudet rauhan puolesta sekä laittomat katumusiikkitapahtumat. Merkittävä osa rauhan ja vapauden äänenä oli myös muun muassa kapellimestari Kurt Masurilla, joka avasi Gewandhausin ovet mielenosoittajille suojellakseen näitä mellakkapoliisilta. Ja näillä keinoilla se sitten murtui, muka täydelliseksi hiottu järjestelmä, 25 vuotta sitten.

Stasi-museon jälkeen valitsin lounaspaikakseni valtavasta ravintolamäärästä erinomaisen ja elegantin sushiravintolan. Muutos tuntui entistä rajummalta. Kapitalismi on vallannut kadut, mutta nykyinen Eurooppa huojuu taloudellisen eriarvoistumisen ja mahdollisuuksien uusjaon diktatuurissa.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa iloitseva teksti keinotekoisten rajojen kaatumisesta. En voinut. Lähihistoriaa ei tarvinnut enää ajatella, kun CNN vyörytti hotellihuoneeseeni Israelin maahyökkäystä Gazassa ja vapauden, veljeyden ja tasa-arvon alaspommittamista Ukrainassa. Kun kymmenessä kilometrissä on "meidän taivas" josta ampua alas ulkopuolinen siviilikone, on syytä kysyä, paljonko on enää tilaa kolmensadan vuoden takaisen Tuomas-kanttorin taivasnäyille. Ja juuri siksi tarvitsemme niitä rohkeita katumuusikoita. Että olisi myös joku toinen todellisuus.


12.7.2014 Schloss Wiepersdorf

Loisin säveltäjän rouvana hyvin ansaitulla kesälomallani keskellä saksalaista maaseutua
Künstlerhaus Schloss Wiepersdorfissa, aikanaan runoilijapariskunta Bettina ja Achim von Arnimille kuuluneessa maalaislinnassa. Elämä on kuin muinaisen sukulaisvierailevan aatelin: asumme linnan sivurakennuksessa, joku muu kokkaa ja siivoaa - niin, tässä 160 ihmisen kylässä ei ole ruokakauppaa, joten täysihoito on ainoa mahdollisuus olla nääntymättä nälkään saatika keskittyä taiteelliseen työhön. Ruoka-aikoina kirjailijat, kuvataiteilijat ja säveltäjät istuvat roosan ruokasalin suuren ruokapöydän ääreen joko mietteissään tai keskustelua kaipaavina. Eilen kuulimme Tobias Hartliebin pianoresitaalin linnan musiikkisalissa. Huomenna juhlimme (varmasti, toivottavasti!) Saksan maailmanmestaruutta.

DSC03342

Lomailustani eli saksankielisen dekkarin ja kielioppikirjan tavaamisesta, lähiympäristössä pyöräilystä ja uudesta lomaharrasteestani kynsien sarkastisesta lakkailusta huolimatta mielessä kuhisee; kun ympärillä olevat ihmiset paneutuvat omaan luovaan työhönsä ja kyselevät ja keskustelevat toistensa päivän kulusta, se ohjaa kummalla tavalla omiakin ajatuksia kohti tulevaa. Kun ympärillä on täydellinen rauha ja kello 22 laskeutuva pimeys, lepo ja innostus ruokkivat toinen toisiaan.

Ensi viikolla postilaatikkoon kolahtanee Beat Furrerin viuluteos
Lied. Silloin lienee myös hyvä aika kaivaa esiin Beethovenin jousikvartetot ja viulusonaatit, etsiä rauhallinen paikka vaikkapa linnan museon musiikkisalista, katsella puistoon ja viritellä viulun kielet sekä antaa aikalaistoverien Bettinan ja Beethovenin ruokkia mielikuvitustani!